erittäin kliseinen kohtaus

Aamupalalla tilasin tiskiltä viskiä. Hyvää sellaista. Istahdin lämmintunnelmaisen jazzbaarin ruskealle nahkasohvalle viskilasi kädessäni. Jostain tuntui kuuluvan hervoton saksofonisoolo, soittaja kuulosti kärsimättömältä. Se olikin mielestäni jazzmusiikin parhaita puolia, tunteiden ilmaisu siis. Kuuntelin ääniä, lähinnä musiikkia, muutaman pöytäseurueen keskusteluja politiikasta ja feminismistä. Suljin silmäni. Olin ajautunut täysin tahtomattani toiselle puolelle maapalloa. Ympärilläni tuoksui tuore kahvi, suklaaleivos ja parfyymi. Kaunis nainen istui edessäni, puhuen nopeasti ranskaa ja polttaen savuketta. En ollut tähän päivään mennessä oppinut puhumaan ranskaa monista kursseista huolimatta. "J'ai un plan", nainen kuiskasi kumartuessaan minuun päin. Hänen punaiset huulensa liikkuivat tyylikkäästi sanojen pulpahdellessa ulos suusta. Nyökkäilin sitä mukaa, kun asiat saivat toisistaan suurempaa merkitystä. Avattuani silmäni nainen ja tuoksut olivat poissa, Kulautin lopun viskin kurkkuuni, irvistin hennosti sen polttaessa ruokatorveani. Nousin tuolista ja vein tyhjän lasin tiskille. Kiitin laseja kuivaavaa miestarjoilijaa, hän kumartui tiskin yli ja suutelin nopeasti hänen molempia poskiaan.


"Merci ma bien-aimée, au revoir." Sanat tuntuivat suussani sumuisille. Mies jäi katsomaan ikkunasta kun ovi kilahti perässäni kiinni. Kadotessani sateeseen kuulin hänen kuiskaavan minun muistuttavan jazzmusiikkia. Tulista, monitulkintaista ja pehmeää. Naurahdin noustessani taksiin.


Auto kaasutti hiekkatietä pitkin pois. Askeleeni kaikuivat sisäpihalla kivimuureista. Parvekkeen ovi oli auki, ohuen verhon takaa saatoin erottaa ihmisen siluetin. Joidenkin puiden latvoilla makasi kevyt kerros lunta. Kolkutin oveen. Ääni kaikui sisällä eteishallissa, pian kuului askelia. "Bienvenue à la maison, käy peremmälle." Suutelimme toistemme poskia, kävelimme vieretysten isoon ruokailusaliin. Paikalla ollut juhlaväkki nousi seisomaan minut nähtyään. Seinät kaikuivat hiljaisuuden voimasta. Lähdin kävelemään pöytien välistä rauhallisin, kiireettömin askelin kohti takaseinää. Aloitin yksinkertaisen monologini, pyysin juhlaväkeä istumaan. Kerroin kaiken tietämäni, jokaisen pienen yksityiskohdan matkaltani. Kiersin puhuessani salin monta kertaa ympäri, samalla kierrätin ihmisten katseita mukanani. Lopetin monologini salin uloskäynnille, sinne mistä olin sen aloittanutkin. Annoin hiljaisuuden kaikua seinistä hetken ennen kuin käännyin saattajani vierelläni eteishallia kohti. Hymy piirtyi ohuena kasvoilleni, Varjoissa tartuit käteeni, pyöräytit minut syliisi ja suutelit. Poistuin sanaakaan sanomatta rakennuksesta ja katsomatta taakseni kävelin porteista ulos. Pokerinaamani petti metsän laidassa ja puhkesin hervottomaan nauruun. Suljin taas silmäni ja kuulin sen kauniin naisen naurun päässäni. Valkoinen kyyhky lensi olalleni ja pian toiselle olalle lennähti musta harakka.







Oi, hyvää vuorokaudenaikaa x, ystäväiseni. Luovit tiesi loppuun tämän kadotuksen keskeltä. Tai oikeastaan et loppuun, tämähän on vasta alkua. Tämä on minun oma maailmani, sellainen maailma, jossa ei ole yhtenäistä juonta, ei yhtenäistä tarinaa, vain paloja sieltä täältä mielikuvituksestani. Tämä on diagnosoimattoman henkisen keskittymishäiriöni puhjennut kukka. Tällä ei tule koskaan olemaan mitään yhteiskunnallisesti mullistavaa tarkoitusta. Tämä on se hylätty puisto, josta kaupunkilehdet uutisoivat tasaisin väliajoin. Jota kukaan ei käytä, mutta jonne kuitenkin joskus eksyy joku yksinäinen kulkija vailla määränpäätä. Ehkä jollekkin puistosta tulee henkireikä, jonka vanhimman vaahteran juurella on mukava viettää hetkiä päivittäin, kuunnellen luonnon sinfoniaa. Tähän puistoon olet aina tervetullut, niin pelaamaan jalkapalloa kuin katsomaan yöllä tähtiä. Toivottavasti nautit ajastasi.


Parhain terveisin, Sonja.