Taivas oli värjäytynyt punaisen jokaiseen sävyyn kun sukelsin veteen. Pehmeä tunne ympäröi minut veden alla, vesi oli lämmintä ja tuntui turvalliselle. Nousin pintaan laiturin toisessa päässä, hivutin itseni sen reunalle, nousin ja lähdin kävelemään luoksesi. Vihelsit. Laskeutuessani nurmikolle pyöräytit pyyhkeen ympärilleni, tarjosit pulloa. Makea valkoviini suli suussani, istuimme hiljaa. Taivaan katseleminen tälläisenä kesäiltana sai minut tuntemaan kummallista rauhaa. Humalaisten huudot ja autojen äänet kuuluivat jostain kaukaa. Ilmassa tuoksui leikattu nurmikko, järvivesi ja kaislat. Puin vaatteita kostealle iholleni istuessani pyyhkeen ympäröimänä. Collegehousujen pörröinen pinta tuntui kotoisalta kylmää ihoa vasten. Puettuani istuimme edelleen aivan hiljaa. Kunnes sinä rikoit hiljaisuuden.
"Oletko nähnyt minun koskaan uivan?" Pudistin päätäni. "Kun olin pieni, isäni työsi minut kerran veteen. Veneestä. Minulla ei ollut pelastusliiviä, en osannut uida. Veneemme seisoi venevalkamassa iltamyöhällä, ilma oli hyvin samanlainen kuin tänään. Huusin apua ennen kuin pääni painui pinnan alle. Onneksi naapuriveneen omistavan perheen äiti ehti sukeltaa minut pintaan ajoissa."
Katsoin sinua. En osannut sanoa yhtään mitään.
"Se ilta muutti elämäni. Pääsin perheen veneeseen yöksi, isä oli kaatokännissä eikä muistanut tapahtumasta mitään seuraavana päivänä. Samainen henkeni pelastanut äiti-ihminen soitti sosiaaliviranomaisille, siitä alkoi matkani. Kiersin lastenkoteja, sijaisperheitä ja myöhemmin laitoksia. En pysynyt missään. Karkailin ikkunoista, joskus piilouduin ilmastointikanavaan. Kerran karkasin Venäjälle, kauas kaikesta. Asuin kuukausia pienessä mökissä Laatokan rannalla. Mökissä asui lisäkseni nuori nainen, joka puhui vain venäjää. Nainen oli hieman mökkihöperö, mutta erittäin sydämellinen. Sillä matkallani opin puhumaan venäjää, opin kielen nopeasti."
Pääni tuntui entistä tyhjemmältä, sanoja ei löytynyt sitäkään vähää mitä hetki sitten.
"Eräänä päivänä pakkasin reppuni, puin puhtaat vaatteet ylleni. Kävelin ovelle, kiitin naista kyyneleet poskillani. Sillä hetkellä tunsin ympärilläni pehmeimmän ja lämpimimmän halauksen koskaan. Itkimme molemmat. Nainen kiitti minua kaikesta, siitä että olin eksynyt juuri hänen luokseen, rukoili Jumalalta suojelusenkeleitä matkaani. Hän ripusti kaulaani vielä tämän ristin, jonka hänen isänsä oli omistanut eläessään. Nainen kertoi itkuisella äänellä ristin tuovan kantajalleen ikuisen onnen."
Sormesi kietoituivat puisen ristin ympärille, joka roikkui kaulassasi puisen helminauhan päässä.
"En ole ottanut ristiä pois sen matkan jälkeen. Lähdettyäni näin mäen päällä nököttävän mökin vielä pitkään. Välillä käännyin katsomaan taakseni, mökki pieneni näkökentässäni. Liftasin peukalollani kyydin lähelle Pietarin keskustaan, josta nousin junaan. Matkustin tuolla junalla Suomeen, silloiseen laitokseeni. Jokin minussa oli muuttunut, toden teolla. Suomessa perääni huudeltiin, mutta sain matkustaa rauhassa laitokseni ovelle asti. Se oli viimeinen kerta kun karkasin."
Yksi kyynel vieri poskeasi pitkin. Pyyhin sen pois peukalollani.
"Muutin tänne täytettyäni kahdeksantoista. Täällä kukaan ei tuntenut minua, kukaan ei katsonut halveksivasti, koska kukaan ei tiennyt tarinaani. Ja tänä päivänä sen tarinan tietää vain yksi, se olet sinä."
"Oletko nähnyt minun koskaan uivan?" Pudistin päätäni. "Kun olin pieni, isäni työsi minut kerran veteen. Veneestä. Minulla ei ollut pelastusliiviä, en osannut uida. Veneemme seisoi venevalkamassa iltamyöhällä, ilma oli hyvin samanlainen kuin tänään. Huusin apua ennen kuin pääni painui pinnan alle. Onneksi naapuriveneen omistavan perheen äiti ehti sukeltaa minut pintaan ajoissa."
Katsoin sinua. En osannut sanoa yhtään mitään.
"Se ilta muutti elämäni. Pääsin perheen veneeseen yöksi, isä oli kaatokännissä eikä muistanut tapahtumasta mitään seuraavana päivänä. Samainen henkeni pelastanut äiti-ihminen soitti sosiaaliviranomaisille, siitä alkoi matkani. Kiersin lastenkoteja, sijaisperheitä ja myöhemmin laitoksia. En pysynyt missään. Karkailin ikkunoista, joskus piilouduin ilmastointikanavaan. Kerran karkasin Venäjälle, kauas kaikesta. Asuin kuukausia pienessä mökissä Laatokan rannalla. Mökissä asui lisäkseni nuori nainen, joka puhui vain venäjää. Nainen oli hieman mökkihöperö, mutta erittäin sydämellinen. Sillä matkallani opin puhumaan venäjää, opin kielen nopeasti."
Pääni tuntui entistä tyhjemmältä, sanoja ei löytynyt sitäkään vähää mitä hetki sitten.
"Eräänä päivänä pakkasin reppuni, puin puhtaat vaatteet ylleni. Kävelin ovelle, kiitin naista kyyneleet poskillani. Sillä hetkellä tunsin ympärilläni pehmeimmän ja lämpimimmän halauksen koskaan. Itkimme molemmat. Nainen kiitti minua kaikesta, siitä että olin eksynyt juuri hänen luokseen, rukoili Jumalalta suojelusenkeleitä matkaani. Hän ripusti kaulaani vielä tämän ristin, jonka hänen isänsä oli omistanut eläessään. Nainen kertoi itkuisella äänellä ristin tuovan kantajalleen ikuisen onnen."
Sormesi kietoituivat puisen ristin ympärille, joka roikkui kaulassasi puisen helminauhan päässä.
"En ole ottanut ristiä pois sen matkan jälkeen. Lähdettyäni näin mäen päällä nököttävän mökin vielä pitkään. Välillä käännyin katsomaan taakseni, mökki pieneni näkökentässäni. Liftasin peukalollani kyydin lähelle Pietarin keskustaan, josta nousin junaan. Matkustin tuolla junalla Suomeen, silloiseen laitokseeni. Jokin minussa oli muuttunut, toden teolla. Suomessa perääni huudeltiin, mutta sain matkustaa rauhassa laitokseni ovelle asti. Se oli viimeinen kerta kun karkasin."
Yksi kyynel vieri poskeasi pitkin. Pyyhin sen pois peukalollani.
"Muutin tänne täytettyäni kahdeksantoista. Täällä kukaan ei tuntenut minua, kukaan ei katsonut halveksivasti, koska kukaan ei tiennyt tarinaani. Ja tänä päivänä sen tarinan tietää vain yksi, se olet sinä."
Kommentit
Lähetä kommentti